Blink-182

Blink-182 oli vuonna 1992 Kaliforniassa perustettu yhdysvaltalainen skate punk -yhtye, jonka sanoitukset ovat usein humoristisia. Yhtye julkaisi vuonna 1999 DVD:n The Urethra Chronicles. Jäsenet ovat julkaisseet myös kirjan Blink-182: Tales From Beneath Your Mom. Helmikuussa 2005 yhtye ilmoitti jäävänsä tauolle määrittemättömäksi ajaksi. Eron jälkeen jäsenet alkoivat perustaa omia projektejaan. Tom Delonge perusti bändin nimeltä Angels And Airwaves, Mark ja Travis yhtyeen +44. Yhtye esiintyi Simpsonit jaksossa 302 (Haisuhenki).

Historia

Kun Mark Hoppus muutti San Diegoon, Kaliforniaan vuonna 1992, hän perusti yhtyeen Tom DeLongen kanssa. Myöhemmin mukaan liittyi myös rumpali Scott Raynor.

Toukokuussa 1992 Blink-182 julkaisi EP:n Flyswatter. Yhtyeen ensimmäinen täysimittainen albumi oli Cheshire Cat, joka julkaistiin alkuvuodesta 1994. Yhtyeen nimi oli vielä tähän aikaan Blink. Pian esikoisalbumin julkaisun jälkeen samanniminen irlantilaisyhtye otti yhtyeeseen yhteyttä. Tässä vaiheessa yhtyeen nimeksi muutettiin Blink-182. Ei ole tietoa, miksi yhtyeen jäsenet valitsivat luvuksi juuri 182.

17. kesäkuuta 1997 Blink-182 julkaisi toisen albuminsa, Dude Ranchin. Siltä julkaistiin myös singlet Josie ja Dammit. Vuonna 1998 yhtye joutui erottamaan rumpalinsa Scott Raynorin, jolla oli vakavia alkoholiongelmia. Raynor korvattiin Travis Barkerilla, jonka kanssa julkaistiin kolmas albumi, Enema of the State. Vuonna 2001 ilmestyi albumi Take off Your Pants and Jacket. Vuonna 2002 Blink-182:n jäsen Mark Hoppus osallistui Simple Plan -yhtyeen esikoisalbumin, No Pads, No Helmets... Just Ballsin tekemiseen.

18. marraskuuta 2003 ilmestyi yhtyeen nimetön viides albumi, jota usein kutsutaan nimellä Blink-182. Yhtye julkaisi kokoelmalevyn Greatest Hits 1. marraskuuta 2005. Se sisältää 17 Blink-182:n tunnetuinta kappaletta. Blink-182 eroamisen syiksi on epäilty Tom Delongen ja Mark Hoppusin välille muodostuneita jännitteitä.

Jäsenet

Nykyiset jäsenet

• Tom DeLonge (1992 - 2005 , kitarat, laulu)
• Mark Hoppus (1992 - 2005 , basso, laulu)
• Travis Barker (1998 - 2005 , rummut)

Entiset jäsenet

• Scott Raynor (1992 - 1998, rummut)

Diskografia

Studioalbumit

Vuosi	Albumi	Levy-yhtiö	Lista sijoitus	RIAA[7]	Maailmanlaajuinen myynti
1994	Cheshire Cat	Grilled Cheese
1997	Dude Ranch	MCA	#67	Platina	4 miljoonaa
1999	Enema of the State	MCA	#9	5x platina	15 miljoonaa
2001	Take Off Your Pants and Jacket	MCA	#1	4x platina	12 miljoonaa
2003	blink-182	Geffen Records	#3	3x platina	9 miljoonaa

Livealbumit ja kokoelmat

Vuosi	Nimi	Levy-yhtiö	Billboard -listasijoitus	RIAA	BPI
2000	The Mark, Tom, and Travis Show (The Enema Strikes Back!) (live)	MCA	#8	Kulta	-
2005	Greatest Hits (kokoelma)	Geffen	#6	Platina	Platina

Videotallenteet

Vuosi	Nimi	Levy-yhtiö	RIAA
2000	Probed Unauthorized		-
2. toukokuuta 2000	The Urethra Chronicles	Universal Studios	Platina
2001	Man Overboard/Adam's Song		-
7. toukokuuta 2002	The Urethra Chronicles II: Harder Faster Faster Harder	Universal
9. joulukuuta 2003	Riding in Vans with Boys	Universal
1. marraskuuta 2005	Greatest Hits	Geffen

EP:t

• They Came to Conquer Uranus (1995)
• Wasting Time (1996)

Demot

• Flyswatter (1992)
• 2nd Demo (1993)
• Buddha (1993)
• Buddha Promo (1994)
• Enema of the State Demo (1998)

Toiminnassa:	1992–2005
Tyylisuunta:	rock
Tyylilaji:	Pop punk,[1][2][3] punk rock,[4][5] skate punk[6]
Kotipaikka:	Poway, Kalifornia, Yhdysvallat
Laulukieli:	englanti
Sivusto:	www.blink182.com
Jäsenet
Tom DeLonge kitara, laulu Mark Hoppus basso, laulu Travis Barker rummut
Entiset jäsenet
Scott Raynor rummut (1992 - 1998)
Levy-yhtiöt
Geffen Records 2003 - 2005 MCA Records 1996-2001 Grilled Cheese Records 1994 Filter Records 1993

Good Charlotte

Good Charlotte on vuonna 1996 perustettu yhdysvaltalainen pop punk -yhtye. Yhtyeen johtohahmoina toimivat identtiset kaksosveljet Benji ja Joel Madden keksivät yhtyeelleen nimen Carol Beach Yorkin kirjoittamasta satukirjasta Good Charlotte: The Girls of Good Day Orphanage.

Good Charlotte on julkaissut yhteensä neljä albumia: Good Charlotte, The Young and the Hopeless, The Chronicles of Life and Death ja Good Morning Revival. Menestynein niistä on vuonna 2002 ilmestynyt The Young and the Hopeless, joka on muun muassa myynyt Yhdysvalloissa triplaplatinaa, ja jolta lohkaistiin menestyssinglet ”Lifestyles of the Rich and Famous”, ”The Anthem” ja ”Boys and Girls”. Yhtyeen uusin kokopitkä albumi, Good Morning Revival, julkaistiin maaliskuussa 2007.

Suomessa yhtye saavutti ensimmäisen kerran merkittävää huomiota vuonna 2004 kolmannen levyn ensimmäisellä singlejulkaisulla ”I Just Wanna Live”, joka nousi Suomen radiolistan ensimmäiseksi. Musiikkikanava The Voice toi Good Charlotten esiintymään ensimmäistä kertaa Suomeen 19. maaliskuuta 2007. Toisen kerran yhtye konsertoi Suomessa 3. huhtikuuta 2008 Helsingin vanhassa jäähallissa.

• Joel Madden – laulu ja ajoittain kolmas kitara
• Benji Madden – kitara ja taustalaulu
• Billy Martin – soolokitara ja koskettimet
• Paul Thomas – basso
• Dean Butterworth – rummut

Entiset jäsenet

• Aaron Escolopio (1996–2001) – rummut
• Chris Wilson (2002–2005) – rummut

Vasemmalla laulaja Joel Madden ja oikealla soolokitaraa ja koskettimia soittava Billy Martin.

Väliaikaiset jäsenet

• Dusty Brill – rummut (Aaron Escolopion jätettyä yhtyeen)
• Cyrus Bolooki – rummut (väliaikaisesti kiertueella)
• Josh Freese – rummut (The Young and the Hopeless -albumilla)
• Robin Eckman – rummut (The Chronicles of Life and Death -kiertueella Australiassa,
  
• Euroopassa ja Aasiassa)

Historia

Good Charlotte (1998–2001)

Good Charlotte, jonka muodostivat Joel, Benji, Billy, Paul ja Aaron, aloitti soittamalla klubeissa ja baareissa. Pian post-grunge -bändi Lit huomasi heidät. Good Charlotte soitti yhtyeen kiertueella vuonna 1991. Tämän jälkeen he soittivat Blink-182:n kanssa. Blink-182 oli juuri päässyt julkisuuteen albuminsa Enema of the State ansiosta. Niinpä suuret levy-yhtiöt kiinnostuivat myös Good Charlottesta, ja bändi kirjoitti sopimuksen Epic Recordsin kanssa vuonna 1999. Debyyttialbumi Good Charlotte julkaistiin vuonna 2000. Philadelphialainen radioasema Y100 soitti "Little Things" -kappaletta jo ennen kuin se oltiin julkaistu singlenä. Kappale sai suuren suosion voittaen aseman jokailtaisen uusien kappaleiden kilpailun 15 kertaa peräkkäin, lyöden suurempia nimiä. Albumilta julkaistiin kolme singleä vuonna 2001: "Little Things", "The Motivation Proclamation" ja "Festival Song". The Motivation Proclamation oli näistä suosituin. Se pääsi sijalle 65 U.S. Billboard Hot 100 -listalla. Levyn kuudennella raidalla, Complicated, Joel Madden viittaa Eric B. & Rakimin kappaleeseen Eric B. Is President sanoilla "Came in the door/I said it before/I never let the stress get me down no more", verraten kappaleeseen "Eric B. Is President"; "I came in the door/I said it before/I never let the mic magnetize me no more".

Kitaristi ja taustalaulaja Benji Madden.

The Young and the Hopeless (2002–2003)

Vuonna 2002 The Young and the Hopeless toi Good Charlotten suuren yleisön suosioon. Läpimurtosingle Lifestyles of the Rich & Famous pääsi sekä pop- että rocklistoille ympäri maailman. Seuraavat singlelohkaisut albumilta olivat The Anthem, Girls & Boys, The Young & the Hopeless ja Hold On, joka on kannanotto itsemurhia vastaan. Bändi nimesi monta pop-punk -yhtyettä albuminsa vaikuttajiksi, esimerkiksi Sum 41, NOFX ja Green Day.

Rumpali Aaron Escolopio lähti bändistä ennen toisen levyn julkaisua liittyäkseen veljensä bändiin Wakefieldiin. Good Charlotte palkkasi väliaikaisia rumpaleita äänitysten, levynjulkaisun ja kiertueen ajaksi. 2003 bändi otti Chris Wilsonin pysyväksi jäseneksi. Tämän olivat esitelleet heille yhteiset ystävät The Usedissa.

The Young and the Hopeless myi lopulta tripla-platinaa eli 3 miljoonaa kopiota. Albumin menestyksen myötä Good Charlotte esiintyi Saturday Night Live:ssä, CNN:llä ja The Today Show'ssa, Rolling Stone- ja Alternative Press -lehtien kannessa ja New York Times:ssa. He tulivat suosituiksi myös MTV:llä. "Lifestyles of the Rich & Famous" -video sai palkinnon katsojien valintana vuoden 2003 MTV Video Music Awardsissa. Vuonna 2003 bändi esiintyi myös King Gordyn musiikkivideolla "Nightmares".

Bassoa soittava Paul Thomas.

The Chronicles of Life and Death (2004–2006)

Good Charlotten kolmas albumi The Chronicles of Life and Death julkaistiin vuonna 2004. Levy jakoi mielipiteitä sekä median että fanien keskuudessa. Sitä on pidetty erkaantumisena kahdesta ensimmäisestä levystä, koska se toi uusia soittimia ja kypsempiä biisinaiheita Good Charlotten nuorekkaaseen power pop -tyyliin. Chroniclesilta julkaitiin singleinä hiteiksi nousseet Predictable ja I Just Wanna Live, sekä The Chronicles of Life and Death ja We Believe. Kolme ensimmäistä pääsivät Ison-Britannian top 30:een. Ainoa U.S. Hot 100 -listalle noussut oli "I Just Wanna Live". Benji Madden om kertonut haastatteluissa että hänestä levy ei ollut yhtä menestyksekäs, koska se oli "liian itsekäs".

Toukokuussa 2005 Good Charlotte ilmoitti virallisesti, että Chris Wilson oli lähtenyt bändistä omien terveyssyidensä takia. Benji kertoi Kerrang!-lehdelle, että hänelle "Chrisin lähtö oli pahin osa vuotta 2005". Chris soittaa nyt pop rock -bändissä The Summer Obsession. Good Charlotten kiertueella "Noise to the World Tour", jolla olivat mukana Simple Plan ja Relient K, bändi värväsi Dean Butterworthin, joka oli aiemmin soittanut Morrisseyn kanssa yhtyeen väliaikaisena rumpalina. Maaliskuussa 2007 Butterworthin ilmoitettiin olevan pysyvä jäsen.

Rumpali Dean Butterworth.

Good Morning Revival (2007–)

Good Morning Revival on Good Charlotten neljäs albumi. Se julkaistiin maaliskuussa 2007. Good Morning Revival pääsi 13 maassa top 10:een, tuoden yhtyeelle korkeimmat listasijoitukset siihen mennessä. Ensimmäisellä singlellä The River on mukana Avenged Sevenfoldin laulaja M. Shadows ja kitaristi Synyster Gates. Elokuussa 2007 Good Charlotte osallistui Justin Timberlaken FutureSex/LoveShow -kiertueelle Timberlaken lämmittelyesiintyjänä.

Yhtye on kertonut, että tekeillä on uusi levy. He ovat sanoneet vain sen, että se tulee eroamaan Good Morning Revivalista hyvin paljon. Uuden levyn nimi on Greatest Remixes ja se ilmestyi 25.11.2008. Uudella levyllä on tunnettujen laulajien/bändien miksauksia vanhoista hiteistä, myös muutama uusi biisi mahtuu tälle levylle. Levyltä löytyy tällä kertaa 20 biisiä.

Hyväntekeväisyys

Good Charlotte on osallistunut H&M - muotiliikeen "Fashion Against AIDS" - nimiseen kampanjaan. Jokainen kampanjaan osallistunut suunnitteli mallistoa varten vaatteita, joiden tuotto käytettiin aidsin estämiseksi. Good Charlotten kitaristi Billy Martin suunnitteli T-paidan mallistolle. T-paidassa on pariskunta sateenvarjon alla, ja he suojelevat toisiaan. Tämä on vertauskuva suojelulle ja turvallisuudelle. Bändi kannattaa myös PETA:n "animal rights" - kampanjaa. He ovat myös PETA:n jäseniä. Jäseninä bändi äänitti "Lifestyles of the Rich and Famous" - kappaleen "Peta's Liberation" - CD:lle. Kaksoset Joel ja Benji myös ovat poseeranneet YouthAIDS "Aldo Fights AIDS" - kampanjalle. He seisovat siinä vierekkäin, silmät kiinni, yllään lappu, jossa lukee "See No Evil?". Joel pitää siinä käsiä ristissä, ja Benjillä on vihainen ilme, ja hänen kätensä ovat nyrkissä.

Albumit

• Good Charlotte (2000)
• The Young and the Hopeless (2002)
• The Chronicles of Life and Death (2004)
• Good Morning Revival (2007)
• Greatest remixes (2008)

My Chemical Romance

My Chemical Romance on vuonna 2001 perustettu newjerseyläinen, punkvaikutteinen alternative rockyhtye. Bändi luetaan usein myös yhdeksi tunnetuimmista emobändeistä, mutta itse bändin jäsenet ovat avoimesti julistaneet etteivät kuulu kyseiseen genreen.^[1] Perustajat olivat laulaja Gerard Way ja ex-rumpali Matt Pelissier. Hieman myöhemmin yhtyeeseen liittyivät myös Ray Toro ja Gerardin veli Mikey Way. Frank Iero liittyi vain muutamaa päivää ennen ensimmäisen albumin I Brought You My Bullets, You Brought Me Your Loven äänitysten alkamista vuonna 2002. Levy-yhtiönä toimi Eyeball Records. Albumin tuotti Thursdayn vokalisti Geoff Rickley, eikä ollut siis pelkkää sattumaa, että albumin on usein sanottu muistuttavan Thursdayta.^lähde? Yhtyeen nimi on peräisin Irvine Welshin kirjasta ”Ecstacy: Three Tales Of Chemical Romance”.

Vuonna 2003 My Chemical Romance teki levytyssopimuksen Warner Brosin Reprisen kanssa. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtyeen toinen albumi Three Cheers for Sweet Revenge ja myi platinaa vuonna 2005. Albumilta julkaistiin kolme singleä, "I'm Not Okay (I Promise)", "Helena" ja "The Ghost Of You", ja kaikki pärjäsivät hyvin Yhdysvalloissa.

Matt Pelissier erotettiin yhtyeestä vuoden 2004 puolivälissä, ja hänen tilalleen otettiin Bob Bryar. My Chemical Romance esiintyi paljon, ja yhtyeen suosio lisääntyi entisestään. Alkuvuodesta 2005 yhtye soitti ensimmäisellä Taste of Chaos -kiertueella ja lämmittelijänä Green Dayn American Idiot -konserttikiertueella sekä viimein vuoden lopussa omalla kiertueellaan Alkaline Trion ja Reggie And the Full Effectin kanssa ympäri Yhdysvaltoja. Näitä ennen yhtye oli ehtinyt esiintyä myös amerikkalaisen The Usedin kanssa.

My Chemical Romancen single "Welcome to the Black Parade" julkaistiin syyskuussa 2006. Yhtyeen albumi The Black Parade julkaistiin Yhdysvalloissa 24. lokakuuta 2006, ja se saavutti Billboard-albumilistan ykkössijan. The Black Parade -levyn toinen single julkaistiin vuoden 2007 puolella. Kappale oli "Famous Last Words". Levyllä on 14 kappaletta, joista viimeinen on piiloraita. The Black Parade -levyn kolmas single on "I Don't Love You" ja neljäs "Teenagers".

My Chemical Romance konsertoi Suomessa 3. heinäkuuta 2007 Helsingin vanhalla jäähallilla. Keikalla nähtiin yllätyslämmittely-yhtyeenä Billy Talent.

Jäsenet

Nykyiset

• Gerard Way – vokalisti ja lauluntekijä
• Ray Toro – soolokitara, taustalaulu
• Frank Iero – rytmikitara, taustalaulu (2002-)
• Bob Bryar – rummut (2004-)
• Mikey Way – basso
• James Dewees – koskettimet (avustava soittaja)

Entiset

• Matt Pelissier – entinen rumpali (perustajajäsen, 2001–2004)

Diskografia

Albumit

• I Brought You My Bullets, You Brought Me Your Love (2002)
• Three Cheers for Sweet Revenge (2004)
• The Black Parade (2006)

Singlet

• ”Honey This Mirror Isn't Big Enough for the Two of Us” (2002)
• ”Vampires Will Never Hurt You” (2002)
• ”Headfirst for Halos” (2004)
• ”Our Lady of Sorrows” (2004)
• ”Thank You for the Venom” (2004)
• ”I'm Not Okay (I Promise)” (2004)
• ”Helena” (2005)
• ”The Ghost of You” (2005)
• ”Welcome to the Black Parade” (2006)
• ”Famous Last Words” (2007)
• ”I Don't Love You” (2007)
• ”Teenagers” (2007)

Musiikkivideot

• "Honey, This Mirror Isn't Big Enough for the Two of Us" (2002)
• "Vampires Will Never Hurt You" (2002)
• "I'm Not Okay (I Promise)" (old school version, 2004)
• "I'm Not Okay (I Promise)" (prep school version, 2004)
• "Helena" (2005)
• "The Ghost of You" (2005)
• "Welcome to the Black Parade" (2006)
• "Famous Last Words" (2006)
• "I Don't Love You" (2007)
• "Teenagers" (2007)

DVD:t

• Life on the Murder Scene (livealbumi, videopäiväkirja, live-esiintymisiä, musiikkivideoita ja studionauhoituksia, 2006)

• The Black Parade is Dead! (2008)

Toiminnassa:	2001–
Tyylisuunta:	rock
Tyylilaji:	vaihtoehtorock punk rock
Kotipaikka:	Yhdysvallat
Laulukieli:	englanti

Gerard Way laulu Ray Toro kitara Frank Iero kitara Mikey Way basso Bob Bryar rummut
Entiset jäsenet
Matt Pelissier rummut (2001–2004)
Levy-yhtiöt
Reprise Records 2003– Eyeball Records 2002

Green Day on yhdysvaltalainen punkrock-yhtye, joka julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1988. Kalifornian Oaklandista kotoisin olevaan yhtyeeseen kuuluu laulaja-kitaristi Billie Joe Armstrong, basisti Mike Dirnt ja rumpali Tré Cool. Green Dayn, samoin kuin myös Kaliforniasta kotoisin olevien The Offspringin ja Rancidin, on katsottu nostaneen punk-musiikin takaisin valtavirran suosioon Yhdysvalloissa 90-luvun puolivälissä. Yhtyeen musiikki eroaa aiempien vuosikymmenten punkista ollen enemmän tyyliltään punk rockia. Green Dayn suosio on innoittanut myös muita punk- ja rock-yhtyeitä, kuten Sum 41:a ja Good Charlottea.

Vuonna 1994 ilmestynyt Dookie-albumi ja siltä julkaistu "Basket Case" -single nostivat yhtyeen suosituksi ympäri maailman. Vuonna 2004 julkaisemaansa albumia American Idiot yhtye kutsuu punk rock -oopperaksi. Levy käänsi Green Dayn laskussa olleen uran uuteen nousuun ja menestyi listoilla paremmin kuin yksikään aikaisempi albumi. Green Day on myynyt maailmanlaajuisesti jo yli 65 miljoonaa levyä, mikä tekee siitä kaikkien aikojen kaupallisesti menestyneimmän punk-yhtyeen.

• Billie Joe Armstrong — laulu ja kitara

  Syntynyt 17.2.1972. Yhtyeen keulahahmo ja pääsanoittaja.

• Mike Dirnt , oikealta nimeltään Michael Ryan Pritchard — basso, taustalaulu

  Syntynyt 4.5.1972. Hänellä oli syntyessään sydänvika, joten hän saa joskus paniikkikohtauksia.

• Tré Cool, oikealta nimeltään Frank Edwin Wright III — rummut

  Syntynyt 9.12.1972. Hän ei ollut yhtyeessä alusta lähtien vaan tuli Al Sobranten tilalle. Billie Joe ja Mike Dirnt olivat kuitenkin ihailleet hänen soittotaitojaan jo hänen esiintyessään aiemman yhtyeensä kanssa.

Entiset jäsenet

• Al Sobrante, oikealta nimeltään John Kiffmeyer — alkuperäinen rumpali, joka jätti Sweet Childrenin opintojensa takia. Hänen oli ensin määrä palata takaisin opintojen päätyttyä, mutta koska hänestä ei enää lähtönsä jälkeen kuulunut mitään, yhtye otti uuden rumpalin.

Historia

Billie Joe Armstrong (laulu, kitara)

Sweet Children

Billie Joe Armstrong ja Mike Dirnt ovat Green Day perustajajäseniä. He tapasivat toisensa ensimmäisen kerran kymmenvuotiaina vuonna 1982 Kaliforniassa sijaitsevan John Sweet High Schoolin kahvilassa. Ollessaan toistensa luona yökylässä he soittivat vanhoja heavy metal-klassikoita, kuten Ozzy Osbournea, Def Leppardia ja Van Halenia. Billie Joe Armstrongin ollessa kymmenvuotias hänen isänsä kuoli, josta kertoo yhtyeen uusimman albumin American Idiot surumielinen laulu "Wake Me Up When September Ends". Billie oli 14-vuotias tehdessään ensimmäisen laulunsa "Why Do You Want Him?", joka kertoi Armstrongin äidistä ja isäpuolesta. Vuonna 1987 Billie Joe ja Mike värväsivät rumpali John Kiffmeyerin (Al Sobrante) ja muodostivat Sweet Children -yhtyeen. He soittivat ensimmäisen virallisen keikkansa Rod's Hickory Pitissä. Pian he alkoivat tehdä keikkoja muiden bändien lämppäreinä Gilman Street-klubilla, Berkeleyssä.

Uran alku

Ollessaan 17-vuotiaita lukiolaisia yhtye levytti ensimmäisen EP:nsä 1,000 Hours kahdessa päivässä. Pian sen jälkeen Mike valmistui, mutta Billie Joe jätti koulun kesken päivää ennen 18-vuotissyntymäpäiviään. 1,000 Hours sai pian seuraa muista julkaisuista, muun muassa EP:t Slappy ja Sweet Children sekä LP 39/Smooth.

Green Dayn debyyttialbumi 1,039/Smoothed Out Slappy Hours oli kokoelma aiemmista julkaisuista ja julkaistiin vuonna 1990. Nimi tulee EP:iden (1,000 Hours ja Slappy) sekä LP:n (39/Smooth) nimistä. Albumin julkaisi paikallinen independent-levy-yhtiö Lookout! Records. Pian julkaisun jälkeen John Kiffmeyer päätti jättää yhtyeen ja keskittyä opintoihinsa. Billie Joe ja Mike värväsivät uuden rumpalin, toisen Gilman Streetin veteraanin, Tré Coolin. Tré oli soittanut The Lookouts! -yhtyeessä rumpalina jo kaksitoistavuotiaasta asti. Muita The Lookout!:in jäseniä olivat mm. Larry Livermore, Lookout! Recordsin omistaja. Green Dayn toinen levy, Kerplunk! oli Tré Coolin ensiesiintyminen yhtyeessä ja julkaistiin alkuvuodesta 1992.

Green Day kasvatti mainettaan niin sanotulla vanhanaikaisella tavalla - ansaitsemalla sen. Ennen ensimmäisen sopimuksen solmimista suuren levy-yhtiön kanssa he olivat jo olleet viidellä kiertueella ajaen rannikolta toiselle majoittuen ystävien ja fanien luona. Saatuaan Reprise Recordsin tuottajan Rob Cavallon huomion, heillä oli edessään ensimmäinen suuren levy-yhtiön sopimus vuonna huhtikuussa 1993. Pian sopimuksen solmimisen jälkeen he alkoivat levyttää albumia, joka julkaistiin vuonna 1994 ja olisi heidän pääsylippunsa maineeseen. Albumi oli nimeltään Dookie.

Menestys

Mike Dirnt (basso, taustalaulu)

Vaikka Dookien kokonaiskesto oli vain hieman yli 39 minuuttia, oli se silti menestys. Dookie tutustutti suuren yleisön Green Dayn energiseen punk rockiin. Green Dayn kappaleita muun muassa tuhopoltoista ja itsetyydytyksestä on luonnehdittu epävirallisiksi kansallislauluiksi. Laulaessaan omista murheistaan ja nuoruuden ongelmistaan Green Day huomasi, että heidän lisäkseen oli tuhansia samanlaisia nuoria painimassa samojen ongelmien kanssa. Oli muotia olla kypsymätön. Dookie myi kymmenen miljoonaa kappaletta pelkästään Amerikassa ja yli 20 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Albumi voitti myös vuoden 1994 Grammy-palkinnon parhaasta alternative-musiikista. Green Dayn menestys herätti myös negatiivisia tunteita heidän faniensa joukossa. Jotkut olivat sitä mieltä, että Green Day oli myynyt itsensä musiikkiteollisuudelle, vaikka asia oli itse asiassa täysin päinvastoin.

Seuraavilla albumeilla, Insomniac ja nimrod., Green Dayn onnistui säilyä uskollisina punk-musiikille samalla todistaen, että he eivät olleet vain kovaa huutava poikalauma. Nimrod.:ilta nousi yllätysmenestykseen rauhallinen, pääasiassa kitaralla soitettu, "Good Riddance (Time of Your Life)", joka kuultiin viimeisessä Seinfeldin jaksossa. Tähän aikaan yhtyeen jäsenet olivat perustamassa perheitä, ja oli muutenkin selvää, että he olivat kasvamassa sekä omina itsenään että bändinä. Yhteisymmärryksen tuloksena bändi piti kahden vuoden tauon voidakseen keskittyä perheisiinsä.

Uusi vuosituhat, uudet kujeet

Vuonna 2000 Green Day palasi musiikin pariin ja julkaisi albumin nimeltä Warning:. Albumi poikkesi suuresti kaikista Green Dayn aikaisemmista albumeista ollen melodisempi ja rauhallisempi. Vaikka kriitikot kehuivat albumia, eivät fanit siitä suuresti innostuneet, ja se onkin yhtyeen vähiten myynyt albumi. Pieneen menestykseen albumilta ylsi "Minority". Seuraavat vuodet kuluivat tehden muutaman kiertueen ja julkaisten pari kokoelmalevyä, International Superhits!:in vuonna 2001 ja Shenanigansin vuonna 2002. International Superhits! tosin sisälsi kaksi uutta kappaletta: Maria ja Poprocks & Coke.

Monen vuoden tauon jälkeen syyskuussa 2004 Green Day julkaisi tähän saakka menestyneimmän albuminsa American Idiotin. Albumilla yhtye kritisoi Yhdysvaltojen mediaa, hallitusta ja sen politiikkaa, varsinkin Irakin sotaa. Albumilta ensimmäinen julkaistu single "American Idiot" oli ensimmäinen Green Dayn kappale, joka nousi listaykköseksi Billboard Charts -listalla. Toisena levyltä julkaistu "Boulevard of Broken Dreams"-single oli vielä suurempi hitti, ja se ylsi ensimmäisenä Green Dayn kappaleena Amerikan virallisen musiikkilistan ykköspaikalle. Albumilta julkaistiin singlenä myös "Holiday" ja "Wake Me Up When September Ends, joka kertoo Billie Joen isän kuolemasta. American Idiot-kiertue oli Green Dayn siihen mennessä suurin ja sen huipensi Englannissa tehty keikka, josta tehtiin Bullet in a Bible -liveCD/DVD. American Idiot sai seitsemän Grammy-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan rock-albumin palkinnon. Se sai Green Dayn laskevan uran taas nousemaan, nosti heidät lopullisesti koko maailman tietoisuuteen ja sai lopultakin aikaan heidän ansaitsemansa kunnian ja menestyksen.

Muut projektit

Tré Cool (rummut, perkussio)

Vuodesta 1991 asti Green Dayn jäsenillä on ollut sivuprojekteja muiden muusikoiden kanssa. Merkittäviä näistä ovat olleet Billie Joe Armstrongin Pinhead Gunpowder (jossa on mukana Green Dayn keikkakitaristi Jason White), The Frustrators, jossa Mike Dirnt soittaa bassoa ja The Network, jossa on arveltu kaikkien Green Dayn jäsenten soittavan taiteilijanimillä. Green Day (Armstrong, Dirnt ja Cool) on myös perustanut Foxboro Hot Tubs -bändin, joka keikkailee vuoden 2008 kesän USA:ssa. Green Dayn fanit ovat rynnänneet katsomaan idoleitaan uudessa bändissä. Foxboro Hot Tubsin albumi Stop, Drop and Roll julkaistiin 20. toukokuuta 2008.

Green Dayn hyväntekeväisyystöihin kuuluu yhteistyö U2:n kanssa vuonna 2006 "The Saints Are Coming" -kappaleella, jolla autettiin keräämään rahaa Music Rising -järjestölle Hurrikaani Katrinan tuhoamien musiikki-instrumenttien puolesta sekä Natural Resources Defense Council:n (=luonnonvarojen suojeluvaltuusto) tukeminen "Move America Beyond Oil" kampanjassa ja muussa ympäristönsuojelussa.

Varoitus: Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Vuonna 2007 Green Day esiintyi The Simpsons Movien alussa esittäen The Simpsons-sarjan tunnuskappaleen. Elokuvassa keikka päättyy siihen, että järven saastunut vesi aiheuttaa vedessä kelluvan lavan uppoamisen tappaen koko yhtyeen. Green Day julkaisi coverin John Lennonin kappaleesta "Working Class Hero" Instant Karma: The Amnesty International Campaign to Save Darfur -albumille. Yhtye esitti kappaleen American Idolin finaalijaksossa. Kappale sai Grammy-ehdokkuuden vuonna 2008.

Julkaisut

Vuosi	Nimi	Levymerkki	Muuta
1988	The Sweet Children	Skene	EP (alun perin levymerkillä The Sweet Children)
1989	1,000 Hours	Lookout	EP
1990	Slappy	Lookout	EP
1990	1,039/Smoothed Out Slappy Hours	Lookout	sisältää materiaalia levyiltä 39/Smooth, Slappy and 1,000 Hours
1992	Kerplunk!	Lookout
1994	Dookie	Reprise
1995	Insomniac	Reprise
1996	Bowling Bowling Bowling Parking Parking	Reprise	Live EP
1997	nimrod.	Reprise
2000	Warning:	Reprise
2001	International Superhits!	404 Music	Greatest Hits LP 1993-2001
2001	International Supervideos!		Greatest Hits DVD 1993-2001
2002	Shenanigans	404 Music	singlejen B-puolikokoelma
2004	American Idiot	Reprise	Julkaistu 21. syyskuuta 2004
2005	Bullet in a Bible	Reprise	Julkaistu marraskuussa 2005

• Vuonna 2005 julkaistu musiikki CD/DVD Bullet in a Bible on taltiointi vuoden 2005 kiertueelta, Englannista, Milton Keynesistä.

• Green Dayn tarinan on koonnut Ben Myers. Teos on Sammakko-kustannusyhtiön painama ja sen nimi on "Green Day, Amerikan idiootit ja uuspunkin kukoistus".

Palkinnot

• Grammy: Paras vaihtoehtomusiikkialbumi, Dookie (1995)
• Grammy: Paras rock-albumi, American Idiot (2005)
• Grammy: Paras levy, Boulevard of Broken Dreams -single (2006)
• Brit Awards: Paras kansainvälinen bändi (2006)
• Brit Awards: Paras kansainvälinen albumi, American Idiot (2006)
• MTV Europe Music Awards: Paras rock-yhtye (2005)
• MTV Europe Music Awards: Paras albumi, American Idiot (2005)
• MTV Video Music Awards: Paras rock-video, Boulevard of Broken Dreams (2005)
• MTV Video Music Awards: Katsojien valitsema vuoden video, Boulevard of Broken Dreams (2005)
• MTV Video Music Awards: Paras bändin video, Boulevard of Broken Dreams (2005)
• MTV Video Music Awards: Vuoden video, Boulevard of Broken Dreams (2005)
• MTV Video Music Awards: Paras editointi, Boulevard of Broken Dreams (2005)
• MTV Video Music Awards: Paras ohjaus, Boulevard of Broken Dreams (2005)
• MTV Video Music Awards: Paras kuvaus, Boulevard of Broken Dreams (2005)
• Kerrang!: Planeetan paras bändi (2005)
• Kerrang!: Paras live-bändi (2005)
• Billboard: Vuoden rock-esiintyjä (2005)
• Billboard: Vuoden rock-kappale, Boulevard of Broken Dreams (2005)
• Billboard: Vuoden pop-bändi (2005)
• Billboard: Billboard 200 album group (2005)
• Billboard: Hot 100 group (2005)
• Billboard: Vuoden moderni rock-artisti (2005)
• MTV Australian Video Music Awards: Paras bändi (2005)
• MTV Australian Video Music Awards: Paras rock-video, American Idiot (2005)
• MTV Australian Video Music Awards: Paras bändi (2006)
• Shockwaves NME Awards: Paras video, American Idiot (2005)
• Kids Choice Awards: Paras bändi (2006)
• Kids Choice Awards: Paras kappale, Wake Me Up When September Ends (2006)
• American Music Awards: Paras vaihtoehtomusiikkibändi (2005)
• American Music Awards: Paras pop/rock-albumi, American Idiot (2005)
• Teen Choice Awards: Paras rock-kappale, Boulevard of Broken Dreams

Green Day - virallinen kotisivu

Simple Plan

Simple Plan on Kanadan Montrealissa vuonna 1999 perustettu rock-yhtye.

Yhtyeen laulaja Pierre Bouvier ja rumpali Chuck Comeau päättivät perustaa yhtyeen ollessaan 13-vuotiaita. Heidän ensimmäinen yhtyeensä Reset julkaisi kaksi albumiakin, mutta hajosi myöhemmin. Kolmisen vuotta Resetin hajoamisen jälkeen lukiolaiskaverukset Pierre Bouvier (laulu), Chuck Comeau (rummut), Jeff Stinco (soolokitara), David Desrosiers (taustalaulu, basso) ja Sebastien Lefebvre (taustalaulu, kitara) päättivät perustaa yhtyeen Resetin raunioista.

Vuonna 1997 Simple Planin ensimmäinen single nousi julkisuuteen, ja yhtye pääsi Warped-kiertueelle, josta moni punk-yhtye on Simple Planin tavoin päässyt esille. Vuonna 2003 Simple Plan julkaisi esikoislevynsä No Pads, No Helmets... Just Balls. Albumilla vierailivat muun muassa Good Charlotten Joel Madden ja Blink 182:n Mark Hoppus. Yhtyeen alkuaikoina yhtye kiersi keikkoja Bouvierin isän matkailuautolla tämän ollessa kuljettajana. Lefebvre oli 17 vuotta vanha, Desrosiers 18, Comeau ja Bouvier 19, ja Stinco 20, kun he lähtivät ensimmäiselle kunnon kiertueelleen.

Yhtyeen toinen albumi Still Not Getting Any... julkaistiin vuonna 2004. Levyn tuottajaksi he onnistuivat saamaan Bob Rockin, joka tunnetaan muun muassa Metallican ja Bon Jovin luottomiehenä. Hän on tuottanut myös Mötley Crüelle, jonka single If I Die Tomorrow oli alun perin Comeaun, Bouvierin & Nikki Sixin tekemä kappale, joka ei sopinut Simple Planin levylle. Yhtye on ilmoittanut, että he eivät ole pop punk yhtye vaan he soittavat rockia.

• Pierre Bouvier (s. 9.5.1979) – laulu
• David Desrosiers ( s. 29.8.1980) – basso ja taustalaulu
• Chuck Comeau (s. 17.9.1979) – rummut
• Sebastien Lefebvre (s. 5.6.1981) – kitara ja taustalaulu
• Jeff Stinco (s. 22.8.1978) – soolokitara.

Tuotanto

Studioalbumit

• No Pads, No Helmets... Just Balls (2002)
• Still Not Getting Any.. (2004)
• Simple Plan (2008)

Livealbumit

• Live in Japan 2002 (2003)
• MTV: Hard Rock Live (CD/DVD) (2005)

Singlet

No Pads, No Helmets... Just Balls:

• "I'm Just a Kid" (2001)
• "I'd Do Anything" (2002)
• "Addicted" (2003)
• "Perfect" (2004)

Still Not Getting Any...:

• "Welcome To My Life" (2004)
• "Shut Up!" (2004)
• " Untitled (How Could This Happen to Me)" (2005)
• "Crazy" (2005)
• "Perfect World" (2006) (ei cd single)

Simple Plan:

• "When I'm Gone" (2007)
• "Your Love Is A Lie" (2008)
• "Take my hand (2008)

The End (2008) Generation (2008) Time to say goodbye (2008) I can wait forever (2008) Holding on (2008) No love (2008) What if (2008)

Soundtrackit

• Maybe It's Me — "I'd Do Anything" (2002)
• Scooby-Doo — "Grow Up" (2002)
• What's New Scooby-Doo? — Scooby-Doo theme song (2002)
• Clockstoppers — "The Worst Day Ever" (2002)
• Cheaper by the Dozen — "I'm Just a Kid" (2003)
• The Hot Chick — "I'd Do Anything" (2002)
• Grind — "I'm Just a Kid" (2003)
• Daddy Day Care — "Surrender" (2003)
• The Real Cancun — "Grow Up" (2003)
• The New Guy — "I'm Just a Kid" (akustinen versio) (2004)
• Freaky Friday — "Happy Together" (2003)
• Scooby-Doo 2: Monsters Unleashed — "Don't Wanna Think About You" (2004)
• New York Minute — "Vacation" (2004)
• Confessions of a Teenage Drama Queen — "Perfect" (akustinen versio) (2004)
• Fantastic Four — "Surrender" (2005)
• Bad News Bears — "Promise" (2005)

Muita julkaisuja

• A Big Package for You (DVD) (2003)
• MTV Hard Rock Live (DVD) (2005)

Musiikkivideot

• Untitled (2004)
• Perfect
• Crazy (2004)
• Welcome To My Life (2004)
• When I'm Gone (2008)
• Your Love Is A Lie (2008)
• Save you (2008)

  Simple Plan
  Toiminnassa	1999 –
  Kotipaikka	Montreal, Kanada
  Laulukieli	englanti
  Tyylilaji	Rock, Pop punk
  Levy-yhtiö	Lava Records/Atlantic Records
  Jäsenet	Jeff Stinco Chuck Comeau Pierre Bouvier Sébastien Lefebvre David Desrosiers
  Sivusto	Virallinen kotisivusto

Heips! :)

Saat tietää minusta kaiken kun seurailet blogia.
Yritän mahdollisimman useasti kirjoittaa tänne.
Mä vaan oon semmonen lahopää etten aina muista